Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Jemina Staalo: Veden vuosi lastuja - Circle of the Year essays & even more shorter stories:

                  Lumeen vedetty viiva

                  Kopion tässä[kin] otsikossa postmodernisti erästä klassikkoa.

Robert Sabbag: Lumeen vedetty viiva - Erään kokaiinisalakuljettajan tarina oli mielenkiintoista luettavaa 1980-luvulla paneutuen kokapensaan juurille. Naurettavalle itsekkäälle juppiaikakaudelle kuului vetää suuressa maailmassa kokkelia nokkaan - välittämättä seurauksista, tai siitä, mistä kokaiini yleensäkään tulee. Oli jätkyttävää lukea, kuinka koka mahdollisti imperialismia - kokan tyrkyttäminen orjille mahdollisti huiman pitkät työpäivät.

 

Subukkatv:n taannoin näyttämä Kokaiinipäiväkirjat Alex James - The Cocaine Diaries, 2008  ) toimi samaa malliin - siinä vain dokkarin päähenkilölle entiselle Blurin basistille Alex Jamesille näytettiin mitä hänen kokaaddiktionsa aiheuttaa / on aiheuttanut. Herra lennätettiin ihan pääkallopaikalle Kolumbian presidentin toimesta.

 

 

 

                                                                  * * * *   lumihiutaleita *   * *  *

 

 

                       Mutta palatakseni varsinaiseen lumeen
                               ja eräisiin uusista lempiteoksistani:

Amelie Nothomb: Vaitelias naapuri ( 2001, pokkariversio ) nerokkaassa romaanissa yhtä pääosaa näyttelee ihana puhdas lumi, joka laskeutuu maalaisidylliin vasta ostetun kodin pihalle kuin satukirjaan....

 

 

 

 

       Erittäin kaunis lumielokuva - noitten mainioitten Coenin poikien Fargo ( 1996 ) - kaihelee mieltä myös skandinaavispohjaisen  musiikkimaailmansa avulla... Puhumattakaan mykkäklassikosta Nanook pakkasen poika ( 1922 ).

 

 

        Muista myös Lunta tupaan ja Narnian mailmat..

 

 

                                    Kävelenkö ilmassa....

 

 

Bridget Jonesin filmatisoiduista päiväkirjoista ei voida puhuakaan ilman lumi-aspektia;

       lumi tuo oikean Dickens-joulun, se hidastaa autolla kurvailua, joka tuo vaaraa, oi on kiire rakkaan luokse, ja taustalla soi Ain´t no mountain high enough symboloiden vimmaa ja paloa joka ylittää kaikki esteet ja hidasteet,

 

ja tietenkin loppukohtauksessa Bridget juoksee kauniissa pikkareissa ( ei niissä mummommallisissa peesseissä ) Colin Firthin perässä vaikka ulos kylmään lumisateeseen laulun Ain´t no mountain high enough uudelleen soidessa... Ja kukapa ei juoksisi... Joskus voi käydä niin, että Colin Firth juoksee perässäsi samaan ravintolaan Lontoossa, mutta pyörtääkin takaisin.  Ikävä uutinen.

                 Bridget Jonesin filmatisoiduissa päiväkirjoissa olemme jatkossa myös laskettelemassa, joka tuo huumoria hirvittävillä neonvärisillä laskettuasuilla, sekä ristiin menevillä suksilla.. Myös Vaaleanpunainen pantteri tarinassa huumoria revitään liukkaasti laskettelusta... Ja Päiväperho käy myös laskettelukeskuksessa...

               Romanttinen ja traaginen Tohtori Zivago elokuva ja minisarja sisältävät hienoja lumikohtauksia lumen symboloidessa rakastavaisten eroa tai yhteiskuntaa.

 

    

                Lumi luo myös kauhua erustyneisyyden vuoksi, kuten teoksissa Elossa ja Hohto.

                Elossa ( 1993 ) elokuva ja kirja perustuu oikeaan elämään; kaukana lumihuippuisten Andien yllä 1970-luvulla uruguaylainen rugbyjoukkue joutuu lento-onnettomuuteen... Tästä on vast ikään esitetty dokumentti pälhöpurkissa eli Gonzalo Arijonin ohjaama Kymmenes päivä ( Stranded: I've Come from a Plane That Crashed on the Mountains, 2007 ).  YLE info kertoo sen voittaneen IDFAn pääsarjan Joris Ivens -palkinnon.

 

                 Hohto on tietysti Stephen Kingin käsialaa, ja harvinaisen kylmä elokuva - puhumattakaan lumilabyrintistä.  Olemme hotellissa, jonka nimikin ( Overlook ) symboloi varomista, ylisuojelemista, tai nokkavartta pitkin ylimielisesti katsomista, on 1) kielletty, inhottava huone, jossa on tapahtunut jotain pahaa, ja 2) luminen, hyinen labyrintti.

 

                  Ohjaaja Stanley Kubrick toisti kylmäsi Hohdon hyytävän mielen maiseman, ja eristyneisyyden pelottavan talon ympäristöön.

                   Hohto alkaa mainiosti: kuinka ihanaa kirjailijan on matkustaa tuonne Darwinin selän taakse talveksi hylättyyn valtavaan hotelliin ja saada työrauha!!! Toisenlaisesta kirjailijan pakottavasta työmetodista kertoo Kingin Piina ( Misery ), joka on oikein mukavaa talviluemista syrjäseudulla...

 

 

                   Mutta täysin omaa luokkaansa on eräs kauhusuosikeistani eli Boris Hurtta: Lumen tuloa ei voi estää, ( Jalava, 1991 ). Siinä varsin poreudutaan aiheeseen eli kirjailija menee syvälle korpeen löytääksen sen laulun... Siis inspiraation, jotta tukos aukenisi, ja kaikki sujuisi kuin vesi hanhen selästä...

 

     

    

                  Ei kovin kaksisessa eilisessä Jimmy Kimmel Show´ssa päivitettiin vanhaa Pekka-Pakkasherra animaatiota ( Frosty the Snowman, 1969 ), jossa itseppä Al Gore ilmestyy pelottelemaan lapsia, mistä johtuu Lumiukon sulaminen....

     Lintukodossamme tutumpi Lumiukko-animaatio ( The Snowman, 1982 ) esitetään joka joulu - opetuksena kenties memento mori, ja kuinka elämään kuuluu luopuminen. Kertomuksessa hieman hatuttaa, kuinka perheen isä lukee vain sanomalehteä, eikä ollenkaan laita joulua....

 

 

 

 

 

                Tarantinon komeassa Kill Bill vol. 1 elokuvassa on huikaiseva lumisadekohtaus: kimonoon pukeutunut Lucy Liu nostaa miekkaa valmistautuakseen kaksintaisteluun vastapelurinaan kostava morsmaikku Uma Thurman…           Lumihiutaleita tipahtelee valkoiseen maahan harvakseen japanilaisella takapihalla,  ja ainoana, rauhoittavana äänenä kuuluu ikivanhaa viemäröintiä kun vesi kloksahtaa rännistä puiseen kaukaloon…

 

                 Myös sarjassa Aseveljet on upea lumisadekohtaus..

 

 

 

 

 

 

 

 

Anteeksi, hampaanne ovat niskassani

 

eli Fearless Vampirekillers näytettiin ainakin MTV3:lla nimellä VAMPYYRINTAPPAJAT. Myös nimi Anteeksi, hampaanne ovat niskassani - on käytetty, ja siitä tuleekin ilmi teoksen huumori. Jo leffan alku on loistelias: MGMn logon keskellä yleensä ärjyy leijona mutta nyt siinä on siniposkinen vampyyri jonka pitkistä kulmahampaista tippuu veriroiskeita itse elokuvaan, joka alkutekstien alla lipuu ikuisessa kierteessä jotain sinistä, kummallista yhdistelmää kuun pinnasta ja lumihangesta - seireenimäisen laulun houkutellessa itse elokuvaan.

 

Roman Polanski ohjasi tämän rainan vuonna 1968 ja se sanotaan olleen kunniateos Hammerin Dracula-klassikoille - vaikka Hammerin siitä kaikkein ensimmäisestä Draculan julkaisusta oli kulunut vasta 10 vuotta. Mikä siitä tekee hammeristinen? Raina on hehkuva technicolor -maisessa väriloistossaan ja muiheva sivuroolien persoonallisuuksien suhteen. Myös tässäkin elokuvassa vietetään aikaa baarin puolella - siellä missä oikeat ihmiset ovat, pubihan on lyhenne käsitteestä public house, siis platsi jossa populaa ramppaa, näin niin kuin suomeksi sanottuna. Melkein.

 

Yhtä kaikki tämä komediallinen kauhuelokuva on kuvattu Hammer-filmien tapaan Englannissa, studio-oloissa joissa yhtenä päänäyttelijänä toimii lumi - oli se miten feikkiä tahansa. Halutaan näyttää kuinka hytisevän kylmää, pelottavaa, takapajuista ja eksoottista Itä-Euroopassa on. Oikealta talvelta näyttävä talvi on tietystikin lumoavan kaunis mutta myös martaan, kuoleman, unen symboli. Luonto on kuolut, hetkeksi, syntyäkseen uudestaan. Lepakot nukkuvat talvihorrosta. Puhdas lumi on oiva kauhun ja myös komedian, huonon maun, elementti. Esimerkiksi linnan kyttyräselkäinen palvelija hyppää ruumisarkkuun ja laskee sillä vinhasti mäkeä kilometrien ajan saadakseen ihmiset, vampyyrintappajat, kiinni. Ruumisarkulla voi laskea kivisiä portaita alas sukkelaan [ vinkki teille Extreme Duudsonit ]. Kun vampyyrintappajat hiihtävät tai paremminkin laskevat mäkeä alas sukset jalassa - on näkymä kuin suoraan suomalaisesta elokuvasta. En tarkoita pelkkää Valkoista peuraa. Jopa musiikki on samanlaista kuin suomifilmeissä jossa nuoret tytöt ja pojat iloiten kisailevat hiihtäen norjantikkurit [ = paikallinen sana paksusta, tiiviisti kudotusta kuviollisesta villapuserosta joka kenties on joskus tuotu Norjasta tai Kittilästä ] lumoavissa maisemissa posket punaisina ilman esiliinoja.

 

 

Mutta ketä nämä pelottomat vampyyrintappajat ovat? Pääroolia näyttelee professori Ambrosious joka on hullun tiedemiehen muunnos eli hajamielinen professori [ mallia Tuhatkauno ja Einstein ] joka jää tutkimaan kauniita roikkuvia lepakkoyksilöitä vaikka pitäisi juosta verenhimoisia vampyyreita karkuun. Proffan nimi tuo kummallisella tavalla mieleen Arminius Vámberyn josta Jarkko Laine kertoo suomentamansa Draculan (Otava, 1977 painos) esipuheessa: Bram Stoker tutustui vuonna 1890 " Vámberyyn, Budapestin yliopiston itämaisten kielten professoriin, joka tarinoi hälle hyytäviä juttuja varsinkin Transilvanian taikauskomuksista." Tampiona lukijana ynnään yks yhteen ja näen Arminiuksen myös van Helsingin esikuvana. Toista pääroolia viatonta, pelkurimaista oppipoikaa näyttelee ohjaaja Roman Polanski joka seisoo reen takapajuilla - takapajulassa kun ollaan. Ja näiden miekkosten pitäisi tehdä selvää vampyyreista!

 

Minä itse ajattelin van Helsingin olevan osaksi juuri tuota professori Arminius Vámberyä, ja osaksi Stokerin alter egoa: van Helsingin etunimihän on Abraham, josta Stokerin oma etunimi Bram on lyhenne.. Professori Elizabeth Miller kertoo asiasta juuri 200-luvun Van Helsing elokuvan ekstroissa olevassa jaksossa jossa valotetaan van Helsingin taustaa, jossa tämä on  " joko keskeinen hahmo tai sankarillisin ". Niinikään tampiona mielleyhtymien kaukoluotaajana näen Bram Stokerin olevan van Helsing ja hänen arkkivihollisenaan on jumaloimansa, sadistinen näyttelijälegenda Sir Henry Irving, - demoninen, maaninen ja piittaamaton verenimijä joka kuppaa kaiken - Stoker toimi siis Irvingin managerina... Van Helsing ja Dracula ihailevat toisiaan - he eivät ole kuin peilikuvia, aseveljiä eikä veljeksiä kuin ilvekset konsanaan, vaan toisensa vastakohtia kauhuromantiikan genreeseen kuuluvina dualismissa joka jaetaan vain mustiin ja valkoisiin, pahoihin ja hyviin. Arkkiviholliset ihailevat toistensa neroutta, eri alojen tietämystä, vahvaa tahtoa ja peräänantamattomuutta - tavalla joka on jopa homoeroottinen, antiikin kreikkalaista tapaa liipaten. Tapaa, jossa runoilija rakastaa runoilijaa... Irvingiä kuten Draculaakin voi rakastaa kaukaa, palvoen. 

 

                         Palatakseni Polanskin Vampyyrintappajiin:

 

"Minusta ei ole juuri miksikään päiväsaikaan"

 

Pääjehuna hurmaa ja pelottaa harmaantuneen chärmantti  kreivi von Krolock,

jonka piirteet ovat yhtä julmat kuin raunioituneen linnansa profiili yönselässä. Kreivi antaa rappion vallata linnansa hämähäkin seittien lailla - hänen kaunis, kalpea poikansa on kiinnostunut oppipojasta, ja varsin eroottista latausta olevia hetkiä saamme nähdäkin. Huh huh. Tai ainakin odottaa. Viettely alkaa kauniilla eleellä laskea käsi rakastetun olkapäälle, jossa käsi lepää kuin "lintu". Siinä mielessä elokuvassa on tuoretta verta - ettei se ole tylsää pseudolesbotirkistelyä, vaan vihdoinkin naisillekin on jotain. Ja kun kaunis poika viilettää juosta hyvin muodostuneine reisineen pelokkaan oppipojan perässä linnan käytävillä pelkkä kreiviröyhelöpaita päällään, niin naiskatsoja pakosta vilkuilee, näkyykö kruununjalokiviä. Mutta näissä miesten kirjoittamissa tarinoissa pitää aina olla kiltti tyttö, kaunotar, hyvä ihminen, kylpyjä rakastava majatalon pitäjän tytär Sarah. Häntä näyttelee tiziaanisen kultaisen punaisissa hiuksissa ja karmiin punaista hehkuvassa puvussa Sharon Tate irtoripsineen ja pisamineen. Hän oli Polanskin raskaana ollut puoliso, jonka Charles Manson "perheineen" murhasi elokuvan teon jälkeen. Filmissä Sarah hehkuu punaisissaan takanaan hyytävän valkoiset lumihiutaleet ja sininen, pelottava yö. Tämäkin tuo elokuvaan oudon väreen.

     

Tässä juonipaljastus - kaikkihan me olemme tämän erinomaisen, useassa piirissä ja genressä hyväksytyn elokuvan nähneet, jos emme, häpeämme, emmekä lue seuraava riviä. Hah. Oppipoika ja proffa saavat kiltin tytön pelastettua pahan kreivin pauloista pauloista [ anteeksi, hampaanne -- eipäs kun gramofoni jäi päälle ]  ja kiidättävät hengen hädässä kaikki nälkäiset vampyyrit perässään hevosen vetämällä reellä kohti the endiä. Sarah nukahtaa pää oppipojan olkapäillä, ja oppipoika höpisee tämän kylmistä käsistä. Sarah avaa silmänsä ja sitten hitaasti suunsa, hänen hampaansa paljastuvat ja löytävät pojan maukkaan kaulan. Reessä kulkuset kilisevät. Kertoja sanoo majesteettisesti suurin piirtein näin, että tällä tavoin professori Ambrosius tietämättään

                                      toi kaiken pahan koko maailmaan.. 

 

 

 

 

Jemina Staalo: Veden vuosi lastuja - Circle of the Year essays & even more shorter stories:

 

 

 

 

Sivulatauksia: 1886

Linkkejä:

Amelie Nothomb: Vaitelias naapuri ( 2001, pokkariversio )

Nothombin virallinen foorumi

Amelie wikissä


©2017 Jemina Staalo: Veden vuosi näyttely - suntuubi.com