Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 Jemina Staalo: Veden vuosi lastuja - Circle of the Year essays & even more shorter stories: The Black ice:  

 

                              Mustaa jäätä, syviä pyörteitä  

 

                    Kauhuun kuuluu myös vedellinen kauhu:

Oudon sinisen kiehtova aavelaiva Ghost Ship (2002). Oikeassa historiassa voi löytyä ihan oikea aavelaiva – eikä kyseessä edes ole aprillipäivän pääuutinen. Iltasanomat julkaisi 20.04.2007 otsikon Australian rannikolta löytyi "aavelaiva" - tekstissä sana aavelaiva oli saanut sitaatit tiukasti ympärilleen… ” Koneet käynnissä, ruoka pöydällä ”

 

Kasariklassikossa Miame Vicessä oli muskeliveneitä ja huvijahteja – taisipa toisella olkatopatulla olla siellä lemmikkikrokotiilinsä.

 

Kauhua voi aiheuttaa liian pienet uikkarit kuten filmissä Perhe on painajainen ( 2000 ).

              

Tai uikkarit voivat olla täysin vääränlaiset kuten nerokkaassa pienessä filmissä Risto Jarva: Loma ( 1979 ), johon on ikuistettu suomalaisuus – toisaalla. Jos piposta tuunaa uimahousut, pitää varoa, ettei tupsu kastu liikaa, ettei painavat pipopöksyt täysin kyydistä putoa.

 

Eräs suosikkifilmini kertoo kauhun aalloista – monellakin tasolla. Tämä vuoden 1977 tylyn kulttiklassikon Shock Waves ( aka Almost Human , aka Death Corps ) ostin 1980-luvulla suht halvalla videokasettina täysin jumalaisen SS-komentaja Peter Cushingin takia. Cushing on lemppareitani kautta vuosikymmenten ehkäpä siksi, että hän aistillisesti aatelismiehenä ja harmaantuneenakin on kauhussa venyttänyt oikean ja väärän käsitteitä juuri ns. hulluna tiedemiehenä kuten paroni Frankestein, tai van Helsingin roolissa miehenä, jolla on hurja missio: tuhota Dracula parka.

 

Filmi Shock Waves sai suomalaiseksi nimekseen Syvyyksien tappajat, ja se omaa muistettavimman aalloista esiinmarssin… Rainan musiikki oli zombie -elokuvien tuttua humppaa psykompi, ja taatusti ahdistava ja tunnelman jännitystä tiheyttävää musiikkia, josta tuli huono olo. Vaikuttavimmassa kohtauksessa zombie -natsit nousivat yllättäen merenpohjista ja alkoivat kävellä kuin surrealistisessa maalauksessa puhumattomina, tuntemattomina, ei elävinä eikä kuolleina.

 

 

1970-luvulla katastrofielokuviin marssitettiin ajanjakson suurimmat tähdet – ja ahdasta oli ruudussa, niin maalla merellä kuin ilmassakin:

                  S.S. Poseidonin seikkailu ( 1972 ).

                 Meren raivo ( Perfect Storm, 2000), Twister (1996).

 

Tyrskyjä, myrskyjä ja haaksirikkoja:

                Cast Away – Tuuliajolla ( 2000 ), 6 päivää, 7 yötä  ( 1997 ),

                Sininen laguuni  (1980).

 

 

 

 

 

    Kauhuromanttinen linna voi olla symbolisesti myöskin laiva:

Aavelaiva, Lentävä hollantilainen, Richard Wagner: Der fliegende Holländer / ooppera; Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous.

ja jopa avaruusalus tai mykkä musta avaruus itse kuten Alien -saagassa.

 

Se on korvessa piilossa oleva tila tai ranch kuten Texas Chainsaw Massacre, The Night of The

Living Dead.

 

Oi - mä mistä löytäisin mä sen linnan?

josta niin moni kauhuromanttinen romaani kertoo..

 

tuon pelottavan rakennuksen on sijaittava kaukana, syrjässä, mäen nyppylällä kuten Saksikäsi-Edward,

synkkänä suljetuin ovin ja ikkunoin Bad Dreams, Psyko, Halloween,

 

rotkon reunalla, jyrkänteellä, josta astuessaan harhaan tipahtaa syvyyksiin meren,

merikallioiden tai terävien kivien syleilyyn,

kuten Dracula, Taste of Fear, High Anxiety.

 

 

 

 

                                     Eikö kukaan ole saari?

 

Aarresaari on makea porkkana seikkailu- tai veijaritarinassa. Robert Louis Stevenson: Aarresaari ( 1883 ) on kiehtova kirja, ja fantasia. Päästä, joutua.

                 

Aarresaarelle pääsee aarrekartan avulla, juoneen kuuluu, ettei sen olemassaoloon usko juuri kukaan – paitsi yksi vihamies kuten Roope Ankka jorinoissa, genreen kuuluu myös läheinen apuri, joka pettää tarpeen tullen…

 

Ensin ihminen haluaa kynsin hampain ja viidakkoveitsin idylliseen, koskemattomaan impivaaraan, jossa ei ole yhtään turistia - itse turistina sinne mennen, ja sen tuhoten kuten romaanissa Alex Garland: Laguuni, ja sen filmatisoinnissa  Danny Boyle: The Beach ( 2000 ).

                                

                                   Toisaalta ihminen haluaa sieltä heti pois – kuten Pako Alcatrazista ( 1979 ) – paeta pakovarmasta vankilasta…

 

Par aikaa Teemalla tuleva Monte Criston kreivi – kiinnostava tarina sekä koston voimakkuuden että aarresaaren vuoksi….

 

 

Lost oli aluksi hyvin kiinnostava eli epä-amerikkalainen sarja, jossa katsojan on aivonsa kiehumispisteeseen asti pähkäiltävä, matkustammeko ajassa, olemme vain yhden henkilön alitajunnassa, houreessa vai missä manipuloinnissa.

 

 

Pohjolan Sanomat lehdessä ( muistaakseni ) oli sarja Merilinjalla kategorisoitu nerokkaasti pulisonkidraamaksi ; )

 

 

Kotomainen Myrskyluodon Maija jaksaa kiehtoa, vaikka emme olekaan kauniin ahtaan täytetyssä viktoriaanisessa sarjassa, vaan kotokutoisemmin...

 

 

 

 

Ironinen ja jopa popkulttuurisilla aineksilla peilaava James Bond ja kultainen ase –filkka leikittelee seksuaalisuudella: omalla, eksoottisella saarellaan vimpan päälle haitekkia omistava superroisto Scaramanga ( Christopher Lee ) nousee merestä, ja hänen garvaisia reisiään kuivaa Andrea Anders ( Maud Adams -  hänellä on tänään 12.02. syntymäpäivät, joten lyckta till Luulajan tytölle! ), ja sitten shamppanjapullo poksahtaa, ja kuohuaa hurjana..  Pinnan alla yhteiskunnallisena sanomana lienee energiakriisi. Scaramanga osoittaa kultaisella pyssyllään…

 

 

Polanskin komea Veitsi vedessä mustavalkoinen 1960-luvun esikoiselokuva ei kulu katselussa. Siinä on hyvinkin Christopher Leen tavalla yrmeä vanhempi aviomies, joka on lähtenyt nuorikkonsa kanssa viikonloppupurjehdukselle. Polanskin visiot liittyvät aina selkeästi veteen… Tästä klassikosta tullee kolmiodraama kun aikansa kiusattuaan aviomies päättää ottaa liftarin mukaansa. Miksi? vanhempi mies haluaa ehkä leveillä vauraudellaan ja veneilytaidoillaan köyhemmälle ja nuoremmalle liftarille. Kyseessä on jatkuva, rasittava kilpailu, ja mies haluaa nöyryyttää liftaria. Samantapaista oli myös Lahjakas herra Ripley –dekkarin filmatisoinnissa, juuri 1950-luuvun lopun versiossa Kuuma aurinko. Veitsi vedessä filkassa tullee rankkasade – ja kolmiodraaman henkilöt siirtyvät ahtaisiin sisätiloihin – mies haluaa välttämättä kuunnella radiosta sietämätöntä nyrkkeilyottelua.

 

 

Bigelowin Weight of Water niin ikään käyttää asetelmaa pikkuinen paatti, myrsky ja vähintäänkin triangelidraama. Tämä Rakkautta ja anarkiaa –sarjan tiivis elokuva perustuu Anita Shreven  Vyöryvät vedet romaaniin, pienoisia muutoksia on tehty.  Kuten romaanissa, myös kirjassa kellutaan kahdessa ajassa ja tarinassa. Päähenkilönä on nykyajassa valokuvaaja Jean Janes ( Catherine McCormack, aikamme Rampling… ), joka haluaa valokuvata ja tutkia tummanpuhuvaa paikkaa - Shoalsin saarilla  vuonna 1873 tapahtunutta, tietystikin selvittämättä jäänyttä raakaa murhatapausta. Kuka murhasi nuo norjalaisnaiset?

 

Niin ikään norjalainen Maren Hontvedt ( erinomainen Sarah Polley ) elää kaukaisella, viheliäisellä saarella 1800-luvulla karua elämää kalastajamiehensä kanssa. Hurjat aallot vyöryvät, eikä miehen kotiintulosta ole takeita. Rantakalloilla on vain kuivattua turskaa. Nainen rikkoo kirveellä lammikon pinnan saadakseen ämpäriin vettä.

 

Nykyajassa bimbo ottaa aurinkoa yläosattomissa ja leikkii jääpalalla – valokuvaaja Jeanin katse seuraa häntä. Bimbo on Jeanin runoilijapuolison Thomasin fani, ja miksi hän on paatilla, on siksi, että hän on Thomasin veljen Richin tyttöystävä. Miksi. Vaikka veneretki murhapaikalle on Jeanin ideaa, intohimoa, pakkomiellettä, ja työtä, hän ei saa keskittyä tutkimuksiin eikä valokuvaukseen – hänen täytyy myös tehdä ruoka paatissa, ja varmaankin tiskata.

 

 

 

Polanskin raivostuttava nonsense Cul-de-sac eli Umpikuja päästää absurdoinnin kunnolla irti, eikä missään ole päätä eikä häntää. Tällaista olisi mukava improvisoida puoli pulloa Calvadosin nauttimisen jälkeen. Yhtä kaikki se tapahtuu eristetyllä saarella, jonne ei haluta ganstereita…

 

Polanskin hyytävä Rosemaryn painajainen sisältää tärkeimmässä kohdassaan painajaisjakson, joka tapahtuu huvijahdilla…

 

 

 

 

Ennen nukahtamista pyörii Syvyyksien tappajat.

" lähes inhimillisiä aivopestyjä olentoja " lukee kannessa. Natsit nouseva vedestä. Uudelleen. Minua kylmää.

" KUOLEMATTOMIA ELÄVIÄ? JÄNNITYSTÄ! ELÄVIÄ KUOLLEITA?

         VIIHDETTÄ PARHAIMMILLAAN! "

 

 

 

 

On niin paljon helpompaa katsoa elokuvia, kauhua. Se ei ole totta. Näyttelijät pesevät pois hirviömaskinsa, saavat palkkashekkinsä ja palaavat perheensä pariin tai juhlimaan ankarasti. Vampyyreitä, demoneita, ihmissusia ei ole muualla kuin folkloressa, bestsellereissä ja valkokankaalla.

Ja on hirveää lukea jotain keskitysleiriromaania, ihmisen tarinaa, joka on säilynyt leireiltä, tai vain valokuvia tai päiväkirjaa.

 

SS upseeria näyttelevä ihana Peter Cushing - vanha kunnon Hammerin 50-60-luvun kauhuelokuvien lommoposki van Helsing, paroni Frankenstein ja Sherlock Holmes - Muumion löytävä arkeologi jne.

 

Kuolemattomat natsit jatkoivat yhä työtään Karibialla märissä olosuhteissa - ennakoivatkohan ne hauskaa 2000-luvun merirosvoelokuvaa Pirates of Caribbean - the Curse of the Black Pearl  jossa pääosassa huseerasi jatkuvasti maistissa oleva Johnny Depp varastaen garderoobin, kultakorut, huivit, kultahampaat,  ja hoipertelun Keith Richardsilta, Andy McCoylta ja Adam Antilta.

 

= > Juuri kuulemieni juorujen mukaan itse Keith Richard näyttelisi hänen isäukkoaan leffan kakkososassa!!

 

                        Lienee turha kertoa että kirjoitin tämän joskus.

 

 

  

                               tummat vedet, syvää kauhua

 

Vesi voi aiheuttaa kauhua myös sisällä talossa, kuten filmissä Flemming, jossa esitellään aivan aluksi naurettavaa, joutavaa keksintöä - minihelikopterin kaltaista liikkuvaa webbikameraa. Täysin turhassa koelaboratoriossa näytetään miten kameraa käytetään, ja mihin sitä tarvitaan. Jos asunnon kylpyhuoneeseen on asennettu anturi, joka hälyttää viestiä kännykkää, kun vesilammikko laattiala ylittää sallitun rajan, ja kun viestin on lukenut, pitää tietokoneella ohjelmoida lentävä webbikamera katsomaan, onko todella hätä, ja kun laite aikansa vaappuu kylppäriin, niin pitää tietokoneella antaa käsky, joka sulkee hanan, ja soittaa putkimiehelle. Täysin tollo keksintö, jonka olisin ohjelmoinut aivan toisin… Toimivaksi.

 

On hauskaa kuinka kotimaiset remontti- ja huoltomiehet eivät pidä minään, kun heille ilmoittaa vesivuodosta. Kun heille ilmoittaa itsenäisyyspäivän jälkeen, he luppaavat tulla katsomaan vuotoa ensi vuonna.  He eivät joko usko, että vuoto on vuoto, tai sitten oman työnsä tekeminen ei kiinnosta. Mielestäni kun ajoissa toimitaan, ettei vesivahinkoja tule, niin säästetään monta markkaa…

 

Dark water kauhuelokuva esitteli, kuinka pelottava on katossa oleva vesivahinko. Tietysti se näyttää musteläikkätestiltä – pelottavan musiikin kera.

 

Flemming käyttää myös samankaltaista ahdistavaa musiikkia, jota on vaikea lokeroida. Elokuvan mies aluksi esittelee haitekki webbikameraa, mutta kotona hän ei saa edes hajulukkoa auki. Hän kiroaa huonoja pihtejä… Putkesta löytyykin kuollut sopuli ( englanniksi Flemming ). Elokuvan nainen myöhemmin katsoo sopulia, joka liikahtaa. Elukka kiikutetaan eläinlääkärille, joka tunnistaa sen skandinaaviseksi jyrsijäksi. Hänen veljensä on kuulemma perehtynyt sopuleihin. Eläintieteilijä tulee naisen kotiin, ja kertoo faktaa ja fiktiota sopuleiden käyttäytymisestä. Miten se on tullut tänne, Ranskaan, jossa sitä ei havaita? Sopulit valtavana joukkona alkavat vaeltaa, ja sitten tekevät kollektiivisen itsemurhan. Mutta elokuva kertoo, että ehkä liian suurta vesistöä ylittäessä ne vain väsyvät ja kuolevat.

 

Asuntoon tulee myös femme fatale tai vain huonotapainen nainen aka pomon vaimo ( Charlotte Rampling, joka on tuttu kieroista trillereistä Swimming Pool ja Night Porter ), joka aikansa levättyään vierashuoneessa tekee itsemurhan. Itsemurhan jälkeen pestään tietenkin lakanat, ja elämä jatkuu. Almodovar käyttää hienossa mosaiikissaan mainosta, jossa vain tietty valkaisuaine puhdistaa täysin verikoston jäljet…

 

 Paratiisisaarille päästään lemmenlomalle - tai joudutaan haaksirikossa.

 

 


©2017 Jemina Staalo: Veden vuosi näyttely - suntuubi.com