Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Jemina Staalo: Veden vuosi lastuja - Circle of the Year essays & even more shorter stories: White reindeer - Prue and real North is only a fantasy anymore;

Ja se peura oli valkoinen / noita nousee suosta

 

           Valkoinen myyttinen pohjoinen on enää fantasiaa?

 

Suosikkielokuvassani Valkoinen peura kylmän pohjoisen femme fatale Mirjami Kuosmanen näyttelee Piritaa, joka muuttuu porovampyyriksi.

Kun feminiiniset elementit yhdistyvät animaalisuuteen on nainen surmattava

kuten linnunluiset seireenit ja käärmetukkainen Meduusa,

jonka katse muutti kiveksi.

 

Miksi.

 

Gotiikassa kiinnostaa muuttumattomien, kiehtovien dekadenttien konventioiden lisäksi nurin narin asettelu:

goottilainen ylivertainen paha - rooli joka on yleensä tarkoitettu miehille: ihmissusi, tai vampyyri; jossa mies hiipii hiljaa yöhön täysikuun loistossa, anastamaan naisen, vyörymään kohti kiellettyä seksuaalisuutta..

 

Kuosmanen, kuitenkin, näyttelee Piritan roolissa, modernia, ahnasta naisvampyyrin kaltaista, komeaa syöjätärtä, pitkin, paljastetuin kulmahampain elokuvassa Valkoinen peura. Perin kiehtovaa, varsinkin kun ottaa huomioon, että brittiläinen Hammer yhtiö lanseerasi oman Draculansa vasta vuonna 1957, siis viisi vuotta Valkoisen peuran jälkeen.. Pirita on vaaniva, toimiva itsenäinen peto, seksuaalinen - rooli jota naisella harvoin tuohon aikaan oli. Vaikka miesten keksimät uskonnot ovat kautta aikain demonisoineet naista toisaalta mitättömäksi, hauraaksi, sieluttomaksi mykäksi, ja taas toiselta kaiken pahan aluksi ja juureksi, huoraksi, viettelijättäreksi.

Päättäkää jo!

 

Suomen kuuluisin elokuva maailmalla ennen Kaurismäkejä olikin Blombergin ja Kuosmasen Valkoinen peura, joka lumoaa minua yhä sekä eksotiikallaan että tuttuudellaan.

 

                    Ollaan vedenjakajalla, dualistisessa "entisessä" Lapissa, jossa kilpailee alkuperäinen uskonto ja kristinusko. Lumi voi olla mustaa, ja peura valkoinen. Mies ja Nainen. Lähteenä oli Kuosmanen joka yks yö nauraa raivokkaasti ääneen keksiessään idean porovampyyristä, naisen metamorfoosista ja matkasta seksuaalisuuteen, pikkaisen Kallaksen Sudenmorsianta lainaillen.

 

Blombergin ohjaama ja Mirjami Kuosmasen ja Erik Blombergin käsikirjoittama huima Valkoinen peura, jonka hohto ei ole matkan varrella ollenkaan karissut, vaikka onkin " aika monta poronkusemaa sitte vilmattu "

 

 

           = > Lue enemmän erinomaisesta elokuvakirjasta Lailasta Lailaan, koska se on

kunnianhimoisimmin käsitellyt aihetta. Kun "poro" on käsitteenä tyhmä, aiheuttaa autokolareita,

heittää hätäpaskoja joita myydään REAL REINDEER DROPPING -nimellä matkamuistomyymälöissä kuin lakunappeja, niin "peura" on ylväämpi, se on sidos menneeseen ja myyttien alkujuurille.

 

Siksi naisen muuttuminen peuraksi on komea mielleyhtymä - onhan poro milteipä ainoa sarvipäinen nisäkäs jonka naarailla on sarvet.

 

Suomessakin sekä pelottava suo josta voi tehdä löytöjä [ Noita palaa elämään ] että saamelaisten asuinmuodot [ Valkoinen peura ] pitivät hajurakoa goottilaiseen kartanoon, jonne kyllä suolta löydetty alaston noita tuotiin..

 

Hätkähdyttävässä stillkuvassa Piritan roolissa Mirjami makaa lapinpuvussaan silmiä pistävän valkoisella lumella, mustat hiukset valtoimenaan, kesyttämättömänä ja animaalisena. Lumi sulaa pisaroiksi poskipäillensä. Valkoisen peuran kantava teema, naisen vapaa seksuaalisuus, hehkuu selkeänä. Tosielämässä, sängyssä, keskellä yötä Mirjami Kuosmasen nauru raikaa hurjana. Säikähtänyt Erik luulee tämän tulleen hulluksi. Ei, vaan femme fatale on keksinyt juonen Valkoiseen peuraan: hänestä tulee porovampyyri.

 

Mirjami oli noita, joka sai kaiken haluamansa: varsin hyvä co-worker ja puoliso. 

 

                    Pohjoisen perverssi ulottuvuus - pyhä klishee?

Pohjoinen siis kiihottaa mielikuvitusta. Lumoavasta pohjoisesta liikaa turistin nauttiessa käy kuten Pekka Puupäälle, joka oksensi Lumimiehenä karvalakkiinsa kulisseissa, kuten erinomaisessa elokuvakirjassa Lailasta Lailaan kerrotaan.

 

               Kannessa on erinomainen still-kuva hätkähdyttävän kauniista lapinaiheisesta taruelokuvasta Valkoinen peura jossa päähenkilö-käsikirjoittaja Mirjami Kuosmanen viettelee noitutta apunaan käyttäneenä kinoksissa poromiehiä suin päin kadotukseen. Viime vuosina kohuttiin Lappi-buumista, taas kerran. Se näyttäytyi enimmäkseen elokuvien muodossa. Valkoiseen peuraan verrattuna meno on hyvin plaisua.

 

              Lapin maakuntalehdissä arvostellaan järjetöntä moottorikelkkasafaria: muualta tulevat saastuttavat luontoa aikansa ja lähtevät takaisin kotiinsa, sinne muualle, ei-pohjoiseen. Turisteille tehdyt laskettelu-, ostos- ja ryyppäyskeskukset saavaat aikaan pään puistatuksia - oi aikoja oi tapoja. Suurta pohjoista pidetään paikkana josta lumoudutaan, ja jonka edessä langetaan loveen, mutta josta otetaan kaikki juurineen irti. Nykyään kuka tahansa tulee Lappiin marjoja poimimaan raakoinakin ja jättää roskat jälkeensä.

 

                 Miten on Lapin armottomien kuvaajien laita? Pohjoisen shamaanin taiteilijamyytti on alati kiinnostava, verinen ja limainen uusi syntymä tai maailmanluominen; metafyysinen periferia jossain hämärän rajamailla, mielessä ja maantieteellisesti.

 

            Minä muistan lapsuuteni Kittilästä Reitarin,

siis taiteilija Reidar Särestöniemen persoonan ja goottihirsiateljeen, veljensä Anttu kiidätti meitä Linda-hevosella ja reellä mm paskatunkion yli. Jompi kumpi veljeksistä sanoi että isäni käyttää taulua maalatessaan maalia kärpäsenpaskan verran - siis verrattuna Reitarin rehevän pruittailevaan väriloistoon.

 

 

Timo K. Mukan romaanista Maa on syntinen laulu tehdyn elokuvan kuvauksissa taisin pyöriä. Leikin myös Mukan kläpin [=lapsen] kanssa kirjailija Annikki Kariniemen luona. Kariniemi opetti rivien välistä Virginia Woolfin ajatuksia jatkaen ja lapin lisällä paisuttaen:

naisella pitää olla oma sininen linna, kissoja, koiria, nuoria rakastajia, ajan patinoimia aarteita sekä tilaa olla, ajatella, kirjoittaa, syödä, juoda, puhua, hengittää, kulkea kumisaappaissa ja matkustaa kauemmaksikin. Ympäristössäni olen noterannut myös monen monta eri lajin taitajaa jäänveistosta videotaiteeseen.

 

Puhelinluettelossa saattaa lukea tittelinä pahantekijä. Kyseessä ei siis ole Tarantinomainen roisto, vaan pahkatyöntekijä. Joku puutyöntekijä tekee kaiken omasta päästään, siis ilman piirustuksia.

 

 

Suo siellä vetelä täällä

 

Mirja Mane - alkup.  Mirjam Manelius - näytteli Mika Waltari -filmatisoinnissa Noita palaa elämään (1952) kalpeaa noitaa, joka sai kaikki miehet hulluiksi alastomuudellaan ja mustilla hiuksillaan. Noita palaa elämään oli puhdaspiirteinen kauhuelokuva, jossa suota kaivelevat arkeologit törmäävät noituuteen vuosisatojen takaa. Alastomuuskohtaustensa ansiosta elokuva onnistuttiin myymään sekä Yhdysvaltoihin että Länsi-Saksaan. Kotimaassa sensuuri leikkasi elokuvasta 14 metriä. Poistettavaksi määrättiin noidan repliikki  Ja minä tunsin miten kätenne kosketti paljasta rintaani  sekä argeologin puheenvuoro:  Tahdon sulkea syliini nuoren lämpimän ruumiin - niityllä, kukkien luona alastomana, tulen lämmössä, veren lämmössä.   Edward Munch Pohjoisen vamppeja Munch kuvasi maalauksiinsa riivaaviksi vampyyreiksi, jotka sekoittavat miesten elämän, maalituubit ja vievät näiltä muun mukana mielenterveyden.

 

 

 

 

Pohjoinen on kolea ilmansuunta

 

Hanna Haurun lyhytproosakokoelma Raaka punainen marja avaa sotien jälkeisen, ja pitkospuiden loputtua lohduttoman, löyhkäävän maailman pitkälti lukemisen jälkeen: madot kuhisevat, ja ihmisen tomumaja jää odottamaan arkeologisia löytöjä. Salaisuudet jäävät, ja lahoavat pehmytkudoksien lailla maahan. Sieltä ne kenties virtaavat pohjavesiin, josta heräävät henkiin kansan balladeiksi, jotka virtaavat pohjoisten taiteilijoitten veriin ja ytimiin, muodostaen modernia taidetta kuten Bergmanin elokuvassa Neidonlähde.

    

Teoksen nimi symboloi väkevästi vanhaa traditiota, ns. neitseellistä sikiämistä, jossa ei miehiä eikä siittiöitä tarvita.

 

Marjatta syö mettässä puolukan ja oho, tullee raskaaksi. Elementit ovat rehellisiä ja räikeitä. Maukkaan kirpeitä. Myytistä siirrytään pelotta toinen jalka maihinnousukengissä ja toinen jalka paljaana kohti seuraavaa sivua. Teksti on yllättävää kuten elämä ja kuolema pohjoisessa yleensäkin, lukijan on oltava joka hetki varuillaan, milloin Hauru kaataa mielen laskiämpäreiden loat silmille. Mikäs siinä. Se on makaaberia leikkiä ja kidutusta. Hullunkuriset perheet eivät kuitenkaan naurata. Lukijalle koittaa katharsis palattuaan "normaaliin" elämään, jossa ei näin rumista asiasta puhuta. Ei, vaikka ne ovat osa tätä todellisuutta. Valitettavasti.

 

 

                                       Koskenlaskijan morsian

 

Pohjoisen taiteessa käytetään selkeitä tai ahdistavia inhon elementtejä, vaikka toivoakin on, ainakin Väinö Katajan romanttisissa romaaneissa. Tukkilaisuus on romanttis-erroottista, näiden paikkakunnalle ilmestyvien raavaitten könsikkäiden vaarallisesta työstä johtuen…

Pohjoinen poistuu suomen kartalta – ainakin television mainoksista, joissa mainostetaan kuinka joka puolella suomea on avattu saman liikeketjun yritys, mutta heidän suomen kartassaan suomi loppuu Ouluun. Ja kun katson jopa vr:n karttaa, niin se loppuu Kemijärvelle! Onko Suomi joutunut giljotiiniin????

 

                                      .................

 

Minä rakastin hopean, ja kirkkaan läpikuultavan eri sävyjä,

jäässä, kosken pärskeissä, kristallikruunuissa,

pysäytetyissä

valokuvissa

joissa veden pirskaus muuttuu täydelliseksi jääkuningattaren kruunuksi, lohen hopeakyljissä, auringon kiloissa,

hopeisessa kuun virrassa, sillassa, öisellä hangella, ennen mustan sametin varjoteatteria,

 

Jääkukissa, jokaisessa uniikissa kiteytyneessä kuviossa, kuun sirpeissä, hopeisen kiekon täydellisyydessä,

terä joka halkoo raskaan tahkon kahtia, sormuksen säröinen pinnalla.

 

 

 

…kun September song kaikuu huoneissa,

ja valmistaudumme…


©2017 Jemina Staalo: Veden vuosi näyttely - suntuubi.com